Viime päivinä Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on pysynyt otsikoissa tilastoillaan* suomalaisista henkirikoksista. Erityisesti on nostettu esiin parisuhdeväkivallan vuoksi kuolleet naiset, joita on parikymmentä vuosittain. Ihan liian monta, siis. Kun asiassa ei tietääkseni kuitenkaan ollut tapahtunut viime aikoina mitään erityistä käännettä pahempaan, kiinnostuin siinä määrin, että kaivoin tilastoja vähän syvemmältä. Se mitä löysin, oli minusta hyvin mielenkiintoista, mutta toimittajista arvatenkin tylsää, sillä tilanne naisten henkirikoskuolleisuuden suhteen on pähkinänkuoressa seuraava:
1) Naisten osuus henkirikosten uhreista on alhaisempi kuin Euroopassa keskimäärin
2) Parisuhteessa ja perhepiirissä tapahtuneiden henkirikosten määrä on pysynyt melko vakaana koko viime ja tämän vuosisadan, vaikka tuntemattomiin kohdistuneiden henkirikosten määrä on vaihdellut suuresti ajan mittaan.
Kohta 1 on mielenkiintoinen, koska se tarkoittaa, että vaikka naisia tapetaan Suomessa hiukan enemmän kuin Euroopassa keskimäärin, miehiä tapetaan huomattavasti enemmän enemmän. Suomen kurjat luvut eivät siis johdu siitä, että täällä miehet lahtaisivat joukolla vaimojaan. Ylivoimaisesti suurin osa uhreista on miehiä, ja näistä rumista tilastoista kärsii lähinnä mies.
Kohta 2 on kiinnostava, koska se kertoo jotain parisuhteessa tapahtuvien henkirikosten luonteesta ongelmana. Yhteiskunta on muuttunut, naisten asema on muuttunut, lainsäädäntö on muuttunut, mutta perheiden sisäiset henkirikokset ovat pysyneet suhteellisen vakaalla tasolla. Tämä on tärkeä havainto jos ja kun haluaisimme vähentää henkirikosten määrää ja pitäisi päättää mistä päästä aloittaa. Perhe on luonnostaan kiinteä yhteisö, ja siksi sen ongelmiin on yhteiskunnan vaikea päästä käsiksi. Kohdistamalla henkirikosten ehkäisyssä huomio nimenomaan perheisiin saatetaankin törmätä tiiliseinään.
Mihin se huomio sitten pitäisi kohdistaa? Raportin mukaan suomalaisia surmia (niin parisuhde- kuin muitakin) yhdistää lähinnä neljä tekijää:
1) Teko tapahtuu useimmiten kotona tai muussa yksityisessä tilassa
2) Tekijä on useimmiten tekohetkellä humalassa
3) Tekoa on useimmiten edeltänyt uhkailu ja/tai aiemmat väkivaltaiset teot
4) sekä uhreissa että tekijöissä on huomattavan paljon työelämän ulkopuolella olevia
Emme voi kieltää ihmisiä menemästä kotiin, joten toimenpiteet täytynee kohdistaa kolmeen viimeiseen kohtaan: alkoholiongelmien ehkäisyyn ja hoitoon, ja väkivaltaisen käyttäytymisen varhaiseen havaitsemiseen ja siihen puuttumiseen. Poliisinkin pitää muistaa, että jos Repa vähän kännipäissään kurittaa Jorkkia, se ei ole poikien harmitonta hevosenleikkiä. Se on pahoinpitely. Ja jos Reino ulvoo Marjatan parvekkeen alla, että mää tapan sut ämmä saatana, niin Marjatan kannattaa muistaa, että vaikka se seuraavana aamuna krapulassa vannoo rakkauttaan, niin vaarallinen se on kännissä silti. Ja puhua ihan vain reippaasti totta terveyskeskuksessa siitä mustasta silmästään.
Ja niiden iänikuisten alkoholi- ja sosiaalipolitiikan kanssa pitää vain jaksaa veivata.
Ihmiset tappavat niitä, joita rakastavat ja joihin siten aina välillä palaa päreet: Miehet tappavat vaimojaan, naiset tappavat lapsiaan, ja ystävät tappavat toisiaan. Itse asiassa luulen, että näin se menee joka paikassa, missä laajalle levinnyt rikollisuus ei vääristä lukuja. Ei se siitä mihinkään tule muuttumaan. Niinpä ainoa keino saada henkirikosten määrä laskuun on puuttua niihin tekijöihin, jotka lisäävät riskiä että päreiden polttaminen johtaa johonkin pahempaan.
En ole vakuuttunut siitä, että miesten väkivaltaisuuden taivastelu lehdistössä on siinä suhteessa riittävä tai oikeansuuntainen toimenpide.
Fred Granberg (r) kirjoitti (HS 28.6.) kriittisesti pääkaupunkiseudun ruuhkamaksuista.Hän toi hyvin esille sen, etteivät ruuhkamaksut saa olla itseisarvo, vaan keino. Valitettavasti hän ei näe tarpeellisena kannustaa yksilöitä ekologiseen liikkumiseen, vaan korostaa liikennetarpeen kasvuun vastaamista infrastruktuurin laajentamisella. Ruuhkamaksujen ajatushan on juuri vaikuttaa liikennetarpeen kasvuun.
Koko yhteiskunnan tulee minimoida tarpeettomat päästöt. Jokaisen tulee kuitenkin saada päättää, millä tavalla toimii ekologisesti. Kun epäekologisen liikkumisen hintaa nostetaan, kannattaa liikkua ekologisemmin ja vähemmän. Tämä voi vaikuttaa niin asuinpaikan, liikkumistavan kuin työpaikankin valintaan. Tehokas ja ekologinen tienkäyttö saavutetaan antamalla kullekin mahdollisuus valita elämäntapansa ja liikkumistapansa omien tarpeidensa mukaisesti.
Granberg sotkee keskusteluun sosiaalipolitiikan arvelemalla maksujen olevan vaikutuksiltaan epäsosiaalisia ja puhdistavan köyhät pois rikkaiden tieltä. Liikennepolitiikan pitää kannustaa ihmisiä järkevään ja ekologiseen liikkumiseen, sosiaalipolitiikalla taas turvataan kaikkien kansalaisten toimeentulo. Granbergin mallin mukainen liikennepolitiikalla tehty sosiaalipolitiikka on tehoton tapa tukea köyhiä ja hyvin huonoa ympäristö- ja liikennepolitiikkaa.
Granberg kritisoi liikenne- ja viestintäministeriön selvitystä siitä, ettei se käsitellyt kaikkia vaihtoehtoisia tapoja vähentää ruuhkia ja päästöjä. Hän vaatii käytännössä, että ongelmaa ei saa pilkkoa ratkaistavan kokoisiksi osiksi tai ratkaista yksilöitä kannustamalla. Tällöin ongelmaa ei ratkaista tai se ratkaistaan tavalla, joka ei kunnioita yksilöiden omia tarpeita.
Maapallon ja ihmiskunnan hyvinvointi vaatii ekologisen kriisimme ratkaisemista. Keskeinen keino on kaikkien yksilöiden ohjaaminen omia tarpeitaan vastaavaan ekologiseen elämäntapaan. Toisin kuin Granberg näyttää ajattelevan, oikeus elää epäekologisesti ei ole sellainen saavutettu etu, josta ei voida luopua.
Saija Jokela
ympäristölautakunnan varajäsen (sd)
Helsinki
HS julkaisi tänään yllä olevan kirjoituksen hieman stilisoidussa muodossa.
Perttu Salmenhaara paheksui voimakkaasti (HS 10.6.) suojelupoliisin päällikkö Salmen ja Maahanmuuttoviraston johtaja Vuorion Sunnuntaidebattikirjoitusta (7.6.), jossa kirjoittajat katsoivat kotouttamisen etsikkoajan olevan päättymässä.
Valitettavasti Salmenhaaran puheenvuoroonkin sisältyy maahanmuuttokeskustelullemme tyypillistä leimaamista ja kovakorvaisuutta, jotka estävät asiallisen keskustelun käymisen. Maahanmuuttajien korkea työttömyys ja kantaväestöä yleisempi rikollisuus, sosiaaliset ongelmat ja eriytyminen omille asunalueille eivät kerro kotouttamisen onnistumisesta. Salmenhaara kuitenkin kyseenalaisti ajatuksen kotouttamisen epäonnistumisesta. Maahanmuuttajien nykyisen aseman tulkitseminen onnistuneeksi kotoutukseksi on väärin maahanmuuttajia kohtaan. Silloin vihjataan, että maahanmuuttajilla ei olisi edellytyksiä vastaavaan kansalaisuuteen kuin kantaväestöllä.
Salmenhaara paheksuu voimakkaasti eri tahojen julkisuudessa esittämiä näkemyksiä maahanmuuttajien, erityisesti alaikäisten turvapaikanhakijoiden, määrän voimakkaasta kasvusta ja pitää niitä provokaatioina, jotka voivat olla omiaan radikalisoimaan maahanmuuttajia. Viitatessaan turvapaikanhakijoiden määrän kasvamiseen hän toteaa, että Suomessa maahanmuuttajien väestöosuus on hyvin pieni.
Huolimatta maahanmuuttajien pienestä osuudesta koko väestöstämme, heidän osuutensa useilla alueilla suurimmissa kaupungeissa on jo noussut yli 20 prosentin. Tätä osuutta on kansainvälisessä tutkimuksessa pidetty rajana, jonka ylittymisen jälkeen kantaväestö pyrkii pois alueilta ja muodostuu maahanmuuttaja-asuinalueita. Helsingissä tästä on jo selviä merkkejä. Muualta Euroopasta taas ei tunneta tapauksia, joissa kerran voimakkaasti alkanut kaupunginosien eriytyminen olisi saatu pysäytettyä, puhumattakaan sen peruuttamisesta.
Maahanmuuttajien onnistunut kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaa edellyttää, että me pystymme keskustelemaan maahanmuuttajien kohtaamista haasteista ja kotoutumisen ongelmista. Helsingissä ei ole monta vuotta aikaa estää kaupunginosien voimakasta eriytymistä. Jos me epäonnistumme, ovat suurimpia kärsijöitä omille asuinalueilleen eristetyt maahanmuuttajat. Ongelmien ratkaiseminen vaatii niistä puhumista. Ne, jotka leimaavat kaiken ongelmista puhumisen maahanmuuttokriittisyydeksi, istuvat tuleen maahanmuuttajien housuilla.
Saija Jokela
Helsinki
HS julkaisi tänään yllä olevan kirjoituksen hieman stilisoidussa muodossa.
Kolmipäiväinen eläinlääketieteellisen tiedekunnan järjestämä zoonoosiseminaari päättyi tänään. Keskustellessamme seminaarissa Viron toteuttamasta, erinomaisen menestyksekkäästä villieläinten rabiesrokotuskampanjasta, eräs paikallaolijoista kommentoi: ”No nyt on ainakin sitten todistettu, että on siitä EU:sta jotain hyötyä, kun tuonkin rahoittivat.”
Niinpä. Aika usein kuulee kysyttävän, mitä iloa siitä EU:sta muka on. Tarttuvat eläintaudit ovat itse asiassa todella hyvä esimerkki ongelmasta, jonka hoitamiseen EU sopii kuin nakutettu. Eläintaudit eivät kunnioita valtioiden rajoja, ja myös niiden tehokas torjunta edellyttää tiivistä kansainvälistä yhteistyötä ja tiedonkulkua. Ja kuten Isossa Britanniassa riehuneet eläintautiepidemiat ovat viimeistään meille opettaneet, pahimmillaan niistä koituvat taloudelliset tappiot ovat huikeita. Puhumattakaan sellaisista taudeista kuin BSE tai rabies, jotka aiheuttavat rahanmenon lisäksi ihmishenkien menetyksiä.
Monet muut kansainväliset ongelmat ovat paljon vaikeampia hahmottaa. On selvää, että ilmastonmuutosta tai kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita ei saada hallintaan pelkällä kansallisvaltioiden puuhastelulla, mutta tämän sanominen harvoin herättää suuria intohimoja EU:n puolesta. Siinäkin mielessä eläintaudit on hyvä esimerkki. Ne ovat niin kovin konkreettisia. Viron rabiesrokotukset vähentävät myös naapurimaihin kohdistuvaa tautipainetta ja tukevat näin naapurimaiden omia toimia taistelussa raivotautia vastaan, joten hyöty rokotuksista on tullut laajemmalle alueelle kuin Viro. Koko maan kattavat syöttirokotukset seurantoineen ovat kuitenkin kallista puuhaa, ja ilman EU:n tukea Virolla olisi varmasti ollut paljon korkeampi kynnys lähteä toteuttamaan rokotusohjelmaa.
EU koostuu lähinnä kaikenlaisesta edellä kuvatun kaltaisesta aika arkipäiväisestä sälästä ja säätämisestä, jolla hoidetaan asioita, jotka syystä tai toisesta ovat liian isoja tai vain muuten vain hankalia jäsenvaltioiden hoitaa yksin. Siksi minusta Euroopan unionia ei kannata mystifioida. Turha sitä on maalata sen paremmin loistavaksi kaupungiksi kukkulalle kuin helvetin esikartanoksikaan. Ei se ole kumpaakaan. Onpahan vain oikein kätevä työkalu. Hyvä tietysti olisi, jos sitä työkalua käyttelemään saataisiin valittua edes suurin piirtein täysjärkiset ihmiset.
*Raivotauti, eli vesikauhu, eli rabies on yleensä pureman kautta tarttuva zoonoosi, jota esiintyy yleisesti eri puolilla maailmaa. Tautiin on olemassa rokote, joka auttaa myös tartunnan jälkeen, jos rokotukset ehditään antaa ennen oireiden alkamista. Varsinaista hoitoa raivotautiin ei ole. Tauti johtaa lähes poikkeuksetta uhrin kuolemaan muutaman päivän kuluessa oireiden alkamisesta. Suomi on ollut virallisesti raivotautivapaa maa vuodesta 1991 lähtien, mutta maailmalla rabiekseen kuolee edelleen satoja tuhansia ihmisiä vuosittain.
Näin eurovaalien alla on hyvä hiukan miettiä tapaa, jolla vaaleja Suomessa käydään. Meillähän on käytössä ns. henkilövaalit, joissa puolueiden listoilta läpi pääsevät ihmiset, joiden äänisaalis listan sisällä on suurin. Listan saamien paikkojen määrä määräytyy listan kokonaisäänisaaliin perusteella. Se tuntuukin äkkiseltään oikeudenmukaiselta tavalta valita kansalle edustajia. Aina silloin tällöin joku kuitenkin haluaa keskustella siirtymisestä ns. pitkiin listoihin, jollaiset esimerkiksi Ruotsissa on käytössä.
Pitkiä listoja käytettäessä puolueet asettavat ehdokkaansa valmiiksi järjestykseen, ja puolueen äänimäärä ratkaisee sen, kuinka monta ehdokasta listan yläpäästä pääsee läpi. Äänestäjät eivät siis äänestä yksittäistä ehdokasta, vaan puoluetta. Kun pitkiä listoja on Suomessa ehdotettu, ehdottaja on yleensä aika vikkelään leimattu epädemokraattiseksi kansalaisen valinnanvapauden rajoittajaksi, ja keskustelu on kuollut ennen kuin ehtii oikeastaan alkaakaan.
Valinnanvapaus on kuitenkin nykyisessä järjestelmässämme varsin heikossa hapessa. Koska nykyinen vaalijärjestelmä näyttää ulospäin henkilövaalilta on puolueilla kiusaus tehdä ehdokaslistoistaan jokaiselle-jotakin-valintataloja. Listasta on vaikea päätellä, millaista politiikkaa puolueen edustajat tulevat ajamaan. Kuka esimerkiksi pystyy ennen vaaleja ennustamaan, millaista talouspolitiikkaa tulee tekemään puolue, jonka listoilla ovat sekä Kimmo Sasi että Sirpa Pietikäinen?
Pitkiä listoja käytettäessä sen sijaan näkisin yhdellä silmäyksellä, millaisia ihmisiä äänestämäni puolue tosiasiassa haluaa asioitani hoitamaan. Jos listan alkupää olisi täytetty järjestödinosauruksilla, joiden mielestä ilmastonmuutos on sitä, että kesälomalla on kivasti lämpimämmät ilmat, olisi turha selittää, että kyllä me näitä nuoria rohkaisemme osallistumaan, ja ympäristökin on meille sydäntä lähellä. Puolueilta katoaisi lisäksi kerralla houkutin keräillä ehdokkaiksi ihmisiä, joiden ei edes haluta pääsevän läpi, mutta joiden arvellaan tuovan julkisuutta ja keräävän muutaman ylimääräisen äänen.
Vaaleissa valitaan päätöksentekoelimet, joissa päätökset tehdään ryhmissä. Kaikki ryhmät noudattavat ryhmäkuria, tunnustivatpa ne sitä tai eivät. Vapaus äänestää ehdokasta ilman tietoa siitä, millaisessa ryhmässä hän tulee toimimaan, on vapaus valita sika säkissä.
Minulla on vähän ristiriitaisia tunteita äitienpäivää kohtaan. Kakuttelu, kahvittelu, lahjoittelu ja yleinen hemmottelu ovat tietysti kannatettavaa toimintaa kun ne kohdistuvat minuun, oli päivä mikä hyvänsä. Mutta silti juuri äitienpäivä vähän tökkii.
Äiti kun ei mitenkään riitä. Lapsi tarvitsee paljon huolenpitoa, enemmän kuin mihin yksi ihminen repeää. Silti käsittelemme perhettä ikään kuin se olisi äidin ikioma pikku projekti. Se ei minusta ole ihan tervettä. Ja jos joku äitiparka menee tosissaan uskomaan, että hänen pitää olla jonkinlainen yli-ihminen joka selviää kaikesta yksin, niin eipä aikaakaan, kun ei äitikään ole ihan terve.
Näin äitienpäivänä esittäisinkin muutaman kainon toiveen:
Neuvoloissa voitaisiin lakata kohtelemasta isiä kuin ilmaa. Kysyä edes välillä miten menee.
KELA voisi lakata menemästä nelostason hätätilaan aina kun joku perhe haluaa jakaa vanhempainvapaan puoliksi vanhempien kesken. Ei se nyt enää voi joka kerta olla niin uusi ja hämmentävä tilanne.
Voitaisiin huomata, että iso osa lapsista joka tapauksessa kasvaa nykyisin jossain ihan muussa kuin biologisen isän ja äidin varaan rakennetussa perheessä, ja lopettaa paskanjauhanta ydinperheen autuudesta. Joidenkin vanhemmat eroavat, joillakin on kaksi äitiä. Ei tässä kenenkään elämä muutenkaan mene minkään yksittäisen ideaalimallin mukaan.
Kuten vanha ja kulunut afrikkalainen sananlasku sanoo, lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Ja oli äitienpäivästä muuten mitä mieltä hyvänsä, ainakin se on hyvä hetki kiittää teitä, jotka olette minun kyläni. Tiedätte kyllä keitä olette. Hyvää äitienpäivää, ja kiitos.
Hesari julkaisi tänään seuraavan yleisönosastokirjoituksen:
Professori Elina Vuola kritisoi (HS 1.5.) HS-raadin oikeutta arvioida naistutkimuksen tieteellisyyttä liittäen asian yliopistolliseen autonomiaan. Vuola tulee kuitenkin omassa kirjoituksessaan puolustaneeksi arvoja ja käytäntöjä, jotka ovat vakavasti tieteen ihanteiden vastaisia.
Vuola vetoaa tieteen itsekorjaavuuteen unohtaen, että itsekorjaavuuden edellytys on vapaa kriittinen keskustelu, jossa argumentit ratkaisevat. Hän ei kritisoi raatilaisten esittämiä näkemyksiä, mutta kyseenalaistaa heidän oikeutensa esittää näkemyksiä naistutkimuksen tieteellisyydestä. Yliopiston sisällä on omat mekanisminsa eri alojen tutkimuksen arviointiin, eikä HS-raati ole tieteellinen arviointielin. Se ei tarkoita, ettei yliopiston ulkopuolella saa, ja pidäkin, esittää arvioita eri alojen tutkimuksen tieteellisyydestä. Hyvä tiede ei kärsi julkisesta keskustelusta, ja kykenee vastaamaan kriittisiinkin väitteisiin vaatimatta niitä esittäneiden hiljentämistä.
Avoimessa yhteiskunnassa vaatimus tulla asetetuksi julkisen keskustelun ulkopuolelle on aina huolestuttava. Erityisen kyseenalaista se on, kun keskustelun kohteena on julkisesti rahoitettu tutkimus, jolle kriittinen keskustelu ja arvioinnin avoimuus ovat välttämättömyyksiä. Toivottavasti professori Vuolan esittämät arvot eivät leviä suomalaisessa tiedeyhteisössä. Jos keskusteluun hyväksytään mukaan vain harvat ja valitut, eikä väitteitä arvioida sisältönsä vaan esittäjänsä perusteella, ovat tieteen ihanteet kuolleet.
Saija Jokela
eläinlääketieteen lisensiaatti
Helsinki
Harvoin suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun taso paljastuu yhtä raa’alla tavalla kuin viime viikon Hesarissa. Eva:n ekonomisti Martti Nyberg ilmoitti 20.4. lehden Vieraskynä-palstalla, että talouden elvyttämiseksi yritysten pääomavero pitää poistaa. Kyseessä on tietenkin sama vanha Omistamisen kannattavuutta pitää parantaa –virsi, jota Eva:lta on tututtu kuulemaan. Ei mitään yllättävää siinä.
Hiukan sen sijaan yllätti, kun lauantaina 25.5. yleisönosastossa VATT:n tutkimusjohtaja Roope Uusitalo huomautti, että Nyberg oli olennaisilta osin kopioinut kirjoituksensa kahdesta Economists’ voice -verkkojulkaisussa ilmestyneestä kirjoituksesta(tässä ja tässä), ja lähinnä vain vaihtanut kirjoittajien teksteihin toiset johtopäätökset.
Sunnuntaina 26.5. Nyberg vastasi Uusitalolle, ja ilmoitti, ettei ollut kertonut kopioineensa kirjoituksia, koska ei ollut alkuperäisten kirjoittajien kanssa samaa mieltä. (Nyberg ymmärtänee, että kun lainaa tekstiä, pitää kertoa lähde, oli siitä mitä mieltä hyvänsä.)
Se, että Nyberg ylipäänsä uskaltaa ja kehtaa yrittää tällaista temppua Suomen suurimmassa päivälehdessä, kertoo vain siitä, kuinka yhteiskunnallista keskustelua on tapana käydä. Jos Eva:n ekonomisti vaatii omistamisen verotusta alas, tai joku muu kosiskelee omaa taustaryhmäänsä vaatimalla kaupungin siirtymistä luomuruokaan tai paperitehtaiden valtiollistamista, siitä ei viitsitä kysellä sen syvemmin. Näitä asioitahan tiettyjen tyyppien kuuluukin vaatia. Mitäpä siitä, jos perustelut eivät linjassa vaatimusten kanssa: jos pääomaveron poisto ei elvytä, luomu ei ole ympäristöystävällistä tai paperitehdasostokset paranna työllisyyttä.
Omat eivät halua puuttua plagiointiin, puolitotuuksiin tai perustelujen virheisiin, kun ihminen kerran on oikeaa mieltä. Vastustajat taas pitävät kaikkia vastapuolen avauksia jo lähtökohtaisesti idiotismina ja tulevat sitten väittäneeksi vastaan jotain yhtä puolivillaista ihan silkkaa ylimielisyyttään. Ihan oikeaakin kritiikin aihetta olisi usein löydettävissä aika pienellä vaivalla (ks. vaikkapa se surullisenkuuluisa yliopistolakikeskustelu, josta ehdin jo kirjoitella täällä), mutta harva viitsii paneutua asiaan Uusitalon lailla.
Politiikassa tai julkisuudessa ei joudu maksamaan edes siitä, että puhuu ilmiselvästi läpiä päähänsä, kunhan sanoo jotain, mikä sopii oman taustaryhmän liturgiaan. Eikä se ole puhujien, poliitikkojen tai etujärjestöjen vika. He pelaavat peliä niillä säännöillä jotka heille on annettu. Niin kauan kuin älyllinen laiskuus, epärehellisyys ja suoranainen paskanjauhanta menevät kaupaksi, niille löytyy kaupittelijansa.
Nybergin tapaus oli erikoinen, koska tällä kertaa löytyi joku, joka oli hereillä ja vaivautui reagoimaan. Silti koko juttu näyttäisi menneen ohi hyvin pienellä huomiolla, eikä Eva saanut tästä kummoistakaan kolhua imagoonsa. Eikä se Eva:a tietysti haittaisikaan, niin kauan kuin tavaralle riittää kysyntää.
Eläinsuojelulaki (247/1996) kieltää ”tarpeettoman kivun ja kärsimyksen” tuottamisen eläimille. Lainsäädäntö, joka sisältää tällaisia epämääräisyyksiä, on väistämättä vaikea valvoa. Jo kärsimyksen määrittäminen on vaikeaa: Eläinten pään sisään on vaikea päästä. Ne eivät ole karvaisia ihmisiä, ja se, mikä on ihmisestä mukavaa, ei välttämättä ole sitä naudasta*. Sekä lemmikki- että tuotantoeläinten luonnollista käyttäytymistä rajoitetaan, jotta niitä voidaan ylipäänsä pitää ja käsitellä. Kärsiikö hevonen karsinassaan? Onko pelkkä mopsien olemassaolo eläinrääkkäystä? Sotku vain pahenee kun aletaan miettiä, mikä tästä oletetusta tai todellisesta kärsimyksestä on ”tarpeetonta”.
Joskus rajanveto on kuitenkin helppoa, kuten nyt tässä tapauksessa. Jos tajuissaan oleva eläin laitetaan kuumaan veteen (kalttausallas), sille tuotetaan kipua ja se kärsii. Tämä kärsimys ei mitenkään voi olla tarpeellista, koska tarkoitus on, että eläin on altaaseen tullessaan kuollut. On siis toimittu vastoin eläinsuojelulakia. Jos näin tehdään toistuvasti, teko on törkeä. En kerta kaikkiaan ymmärrä, millä järjellä tällaisessa asiassa voidaan tehdä syyttämättäjättämispäätös.
Kunnaneläinlääkärien kaksoisroolia eläinsuojeluviranomaisena ja palvelujen tuottajana on paheksuttu, koska sen katsotaan olevan jääviysongelma. Sinänsä totta, eivätkä kunnaneläinlääkäritkään tilanteesta pidä. Praktiikka ja valvontatehtävät pitää eriyttää toisistaan, niin ettei kenenkään tarvitse valvoa asiakkaitaan, ja eläinlääkintähuollon alueellistamisen yhteydessä tätä ollaankin jo korjaamassa. Oikeasti kaksoisrooli on kuitenkin ollut suurempi ongelma periaatteen kuin käytännön tasolla. Eläinlääkärit ovat yleensä hoitaneet hommansa ihan kunnialla, oli kyseessä asiakas tai ei.
Suurempi eläinsuojeluun liittyvä epäkohta on se, jonka tämä tapaus taas kerran** nosti esiin: Usein käy niin, että eläinsuojeluviranomaisten tekemät tutkintapyynnöt eivät johda mihinkään. Poliisi ja oikeusjärjestelmä eivät tunne eläinsuojelulainsäädäntöä, eivätkä aina tunnu pitävän eläinsuojelurikoksia oikeina rikoksina lainkaan. Näin on tainnut käydä nytkin.
Maahanmuuttokeskustelussa on – syystäkin - puhuttu paljon niistä ongelmista, joita muodostuu, kun maahanmuuttajat, nimenomaan ulkonäöltään kantaväestöstä erottuvat, kertyvät asumaan samoille alueille. Osaltaan on valitettu sitä, kuinka maahanmuuttajataustaisten lasten kerääntyminen samoihin kouluihin lisää opettajien työtaakkaa ja huonontaa oppimistuloksia.
Helsingissä maahanmuuttajat ovat kertyneet itään osaksi sen takia, että siellä on paljon kaupungin vuokra-asuntoja, ja osaksi, koska Itä-Helsingistä löytyy enemmän nimenomaan suuria, lapsiperheille soveltuvia vuokra-asuntoja. Ongelmana on se, että näillä samoilla alueilla on myös paljon täysin maahanmuuttajiin liittymättömiä sosiaalisia ongelmia. Kun samalle alueelle kertyy paljon ns. sosiaalisia haasteita, ne kietoutuvat toisiinsa, vahvistavat toistensa vaikutusta, ja kierre on valmis.
Miksi siis ylistän koulutuspolitiikkaa? Koska se tarjoaa toisiinsa kietoutuviin ongelmiin toisiinsa kietoutuvia vastauksia. Helmikuussa ilmestynyt OECD:n raportti* käy läpi Euroopan maiden tapoja ratkoa maahanmuuttajataustaisten lasten koulussa menestymiseen liittyviä ongelmia. Mielenkiintoista raportissa on, että suuri osa raportissa esiteltävistä toimenpiteistä auttaa myös niitä kantaväestöön kuuluvia lapsia, joiden tausta syystä tai toisesta antaa heille huonommat eväät koulussa menestymiseen. Raporttia ei siis kannata lukea pelkästään siirtolaisnäkökulmasta, vaan yleisesti koulutuksen tasa-arvon kannalta. Syrjäytynyt savolais-hämäläinen kun ei ole meille yhtään sen pienempi ongelma kuin syrjäytynyt kurdi.
Palaan myöhemmin niihin raportin esittelemiin toimintatapoihin joita pidin erityisen kiinnostavina, mutta nyt halusin vain jakaa riemastukseni. Onhan se ihan hyvä, kun kerrankin auttamalla yhtä apua tarvitsevaa ryhmää voidaan auttaa toistakin. Mitä koulutukseen tulee, Masa ja Mohamed ovat samassa veneessä.
*Nusche, Deborah: “What Works in Migrant Education? A Review of Evidence and Policy Options”, OECD Eucation Working Papers No.22, OECD publishing.
33-vuotias eläinlääkäri. Asun Kruununhaassa mieheni ja pienen tyttäremme kanssa. Pidän neulomisesta, savuviskeistä ja kirjastoista. Ihmisenä olen lempeä, tyly ja itsepäinen.Kaikkia näitä ominaisuuksia yritän hillitä parhaani mukaan, paitsi silloin kun en halua. Usein en.
